Kaipaus ja ikävä

Syksy. Hämärä pudottaa verkkonsa sateisen maiseman ylle. Linnut suuntaavat matkansa jonnekin missä on lämmintä, missä on kesä. Kaipaus valtaa mielen. Kaipaus johonkin toisenlaiseen, johonkin jota ei tässä todellisuudessa tavoita.

Iso kirja kirjoittaa miten me olemme täällä vieraita ja muukalaisia. Korpien kulkijoita matkalla kotiin. 

Ja matkalaisen valtaa välillä ikävä ja kaipaus, ahdistus, kun polku kulkee pimeiden paikkojen ohi. Kun kuolema hengittää liian lähellä elämää. Sitä väsyy itseensä. Väsyy heikkouteensa ja huonouteensa. Väsyy, koska ei jaksa täyttää omia ja muiden asettamia vaatimuksia. Elämästä tulee minuntäytyy, minunpitää, minunvelvollisuuteni... Valtava kaipaus täyttää kipuna sydämen.

Kaipaus saada nähdä hänen armahtavat kasvonsa, hänen rakastavat silmänsä. Saada nähdä hänet, joka antaa levon ja rauhan. Joka rakastaa minua juuri tällaisena, oman vajavaisena itsenäni.

On lohdullista tietää, että aikana jolloin kaikki muuttuu äärimmäisen nopeasti, yksi on ja pysyy samana. Jumala ja hänen sanansa. Ja kerran tämä ikävä ja kaipaus päättyy. Kerran saan katsella kasvoista kasvoihin Ensimmäistä ja Viimeistä.

Lauluntekijä ilmaisee ajatuksensa näin: ”Syksyiset myrskyt ei aina riepota minuakaan. Aina ei kuolema paina toisaalle kaipailemaan. Aika on kukkien kuolla ja paeta lintusten, mutt' viimein kaukana tuolla muualle ikävöi en.”

 

Sirpa Koski